maanantai 25. lokakuuta 2010

Kalastusta

A on kalastaja. Siis ammattikalastaja. A:n koko äidin puolen suku on kalastajia. Tämä kylä on täynnä kalastajia. Satamassa kelluu useita pienempiä ja isompia kalastusaluksia, ja iltaisin näkee rantatietä kävellessä useampia harrastelijaonkijoita. On siellä joku joskus napsinut ihmeellisen näköisellä koukkuviritelmällä jonkin sortin saksiniekkojakin.

A käy kalastamassa setiensä ja serkkujensa kanssa isolla veneellä (vai aluksella, miksi niitä nyt kutsutaankin). Olen useamman kerran seurannut heidän työskentelyään kun vene on köytetty satamalaituriin. Milloin he ompelevat verkkoja, milloin maalaavat venettä tai korjaavat moottoria. Joku päivä pääsen mukaan kalastamaan ja näkemään itse miten työ sujuu. A sanoi, että voin istua veneen pienessä keittiössä tai mennä seuraamaan tilannetta ohjauskoppiin. Ehhei, haluan olla siellä laskemassa ja nostamassa verkkoja, ja haluan kuulla vierestä kuinka yksi sedistä kuulemma alkaa aina huutamaan kovaan ääneen kun näkee kalojen uivan verkkoon. Reissun jälkeen haluan haista kalalle ja hielle ja olla täynnä kalansuomuja. En malttaisi odottaa milloin pääsen mukaan!

Kuten sanoin, lähes koko A:n äidin puolen suku on kalastajia. Kaikki pojat on kasvatettu onki tai verkko kädessä, isommat tekevät kalastusta työkseen ja pienemmät ovat muuten vain hengessä mukana. Suosikkini on hintelä pieni poika nimeltään C, joka juoksee aina joka paikkaan ja hymyilee ihanasti sisäänpäin kääntyneillä hampaillaan. Hän loikkii satamalaiturissa kiinni olevista veneistä näppärästi toisesta toiseen (kun itse könyän niihin kaikkeen kiinteään ja tukevaan tarrautuen), tuntee kalalajit ja haluaisi joka kerta veneen merelle lähtiessä olla mukana. Hän on kuitenkin vielä liian pieni ja nuori mukaan otettavaksi.

Kaikkea tätä pyörittää A:n mummo. Kutsumme häntä teräsmummoksi. Hän on käsittääkseni Italian vanhin nainen kalabisneksen pyörittäjä, enkä näe että hän luopuu tittelistään vielä vuosiin. Hänen olemuksensa on jämäkkä, askel vakaa ja ääni vahva. Kun hän sanoo jotain, kaikki kuuntelevat ja tottelevat. Ei uskalla olematta tekemättä toisin. Hänen ajatusmaailmansa on moderni, vaikkakin rahasta puhuttaessa kaikki on edelleen liiroina. Hän on kasvattanut yhdeksän lasta, asuu yksin, syö silloin kun huvittaa, nukkuu jos nukuttaa, ompelee verkkoja ja vahtii veneen miehistön toimia, hoitaa rahapolitiikan ja on saanut useamman miniänsä vihat päälleen komentelullaan. Minä kuitenkin pidän teräsmummosta, hänessä on jotakin josta ottaa oppia.

Kaikista mielenkiintoisinta on se, kun kalastajat kävelevät rantakadulla, haistelevat ilmaa ja tietävät tulevan sään ja merituulet. Tänään mennään merelle, huomenna ei. Huomenna on myrskyinen meri.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Yllätyksiä ja kylähulluutuksia

Täällä elämä on aina yhtä yllätystä. Suunnitelmia kun ei voi tehdä, sitä ei koskaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Olen tainnut jo aikasemminkin mainita, että aluksi suunnittelemattomuus ja niiden vähäistenkin suunnitelmien ainainen vaihtuminen/peruuntuminen ärsytti, mutta nyt olen tottunut tykkäämään tyylistä.

Muutama viikko sitten lähdettiin perjantai-iltana ulos kävelylle. Tarkoituksena oli kiertää kylän raitti, ihastella iltahämärään peittyvää merenlahtea ja palata sitten kotiin syömään. Kävelyllä tapasimme A:n serkkuja, jotka olivat menossa heidän tätinsä kukkakaupan avajaisiin. Mekin sitten päädyttiin sinne. Kauppa on keskustassa, ihanasti sisustettu ja täynnä mitä kauniimpia leikko- ja ruukkukukkia. Kiertelimme pienessä kaupassa ja tutkimme eri kukkalajeja ja niiden hintoja (silmään pisti hieno bonsaipuu, joka vielä joku päivä saa meiltä uuden kodin). Puoti alkoi pikkuhiljaa täyttyä ihmisistä, lähinnä A:n sukulaisista. Kaupan sivupihalla olevalle pöydälle alkoi ilmestyä syötävää ja juotavaa, pihan keskellä pylväässä olevat värivalot syttyivät ja taustalla soiva musiikki sai itsekunkin jalan heilumaan ja pyllyn keinumaan. Söimme, joimme, juttelimme ja nauroimme.

Vieraiksi avajaisiin tulivat kutsumattomina myös kaksi kylähullua. Heidät tapaa aina kaduilla norkoilemassa, toisella on monesti mukana myös kulkukoira. Nämä kaksi kaverusta ovat erottamaton parivaljakko, joilla on myös yhteinen bisnes. He päivystävät tupakka-automaattien läheisyydessä siinä toivossa, että a) joku antaisi heille pari kolikkoa b) joku unohtaisi ottaa vaihtorahat automaatista. Toinen kaveruksista pyörittää myös musiikkibisnestä. Hän laulaa lurauttaa laulun yhdestä kolikosta. Kukkakaupan avajaisissa hän lauloi sitä vasten, että sai syödä buffet pöydän antimia. Hänen kaverinsa keikuili koiran kanssa aidan takana ja jukeboksiksi nimetty laulelija antoi pizzanpalasia hänelle aidan yli. Kun lautanen oli tyhjä, jukeboksi rokkasi englanniksi lanteita heiluttaen, ja heittäen lopuksi komean 360 asteen pyörähdyksen päästäen samalla suustaan kummallisen ulvahduksen laulunsa loppuhuipennukseksi.

Tuona iltana ymmärsin taas paremmin tämän kylän elämää. Keskustaan kun menee, tuntuu kuin oleskelisi kaikkien yhteisessä olohuoneessa. Siellä on aina tuttuja, siellä on aina ihmisiä jotka haluavat jutella. Lisäksi kun sitä lähtee ulos ei ikinä tiedä mitä tuleman pitää.