sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Tämän taivaan alla

Voin äärettömän pahoin perjantain ja lauantain. Paniikki iski ihan kunnolla ja todella. Perjantai-iltana sain ihanan puhelun työkavereiltani, he juhlivat kahden kollegani läksiäisiä. Tuli aivan hirvittävä ikävä, he kaikki ovat kuitenkin läheisiä minulle. Lauantaiaamuna heräsin todella kurjaan oloon, olin aivan valmis ottamaan seuraavan lennon Suomeen. Kämppikseni poikaystävä (joka ei siis enää missään nimessä ole niin-sanottu-poikaystävä) keksi järjestää meille tekemistä. Me kolme ja englantilainen kaverimme N suuntasimme illalla Toscanaan erääseen ulkokylpylään, kuumalle lähteelle. Autossa kuuntelimme hyvää musiikkia ja söimme herkkuja (kolme pussia karkkia ja ison laatikollisen tulisia riisikakkuja). Saavuimme Toscanaan noin yhdeksän aikaan illalla. Illan hämärtyessä pulahdimme täydellisen lämpöiseen veteen, vesiputousten solistessa ympärillämme. Ahdistukseni ei vielä tuohon mennessä ollut kaikonnut minnekään. Ahdistukseni hävisi vasta kun aikani pulikoituani ja panikoituani asetuin veteen selälleni, painoin korvani veden alle ja katselin tähtitaivasta ja hurjaa vauhtia ohi lentäviä pilviä. En ajatellut yhtikäs mitään, kaikki suruni ja huoleni hävisivät mielestäni. Kokemus oli lähellä syvää meditaatiota. Välillä käänsin itseni mahalleni ja katselin taivaan rannassa kellottavaa täysikuuta. Tätä pyörähtelyä mahalleni ja selälleni tein noin tunnin verran. Olo sen jälkeen oli aivan taivaallinen.

Puolen yön aikaan maltoimme vihdoin nousta vedestä. Matkalla Roomaan pysähdyimme pienessä toscanalaisessa kylässä etsiäksemme syötävää. Kaikki paikat olivat kuitenkin jo siihen aikaan kiinni. Tyydyimme siis syömään samoja eväitä kuin aikaisemminkin; karkkia ja riisikakkuja. Kotiin Roomaan saavuimme noin kolmen aikaan aamuyöstä. Oloni oli niin rentoutunut, niin hyvä että en ole sellaista oloa vähään aikaan kokenutkaan. Menin rauhallisin mielin nukkumaan ja heräsin tänä aamuna hyvinvoivana ja tasapainoisena.

Viime yönä katsellessani tähtiä ymmärsin, että suru ja murhe ei katso aikaa ja paikkaa (vaikka tiedän, että joidenkin mielestä on syntistä olla murheellinen täällä kauniissa Italiassa, ikuisessa Roomassa). Ymmärsin myös että tämä maailma on valtava, täynnä mahdollisuuksia ja loppujen lopuksi minulla ei ole mitään hätää.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Aamutoimintaa

Toiminta auttaa aina pahaan oloon. Ilmoitin nyt itseni italian kielen jatkokurssille, aloitan opiskeluni keskiviikkona. Osallistun kymmenen viikon kurssille kaksi viikkoa myöhässä, joten opiskelen ensin itsenäisesti jo opetetut asiat. En usko siinä kuitenkaan olevan mitään ongelmaa, luenhan jo kaunokirjallisuuttakin italiaksi.. tosin myönnettäköön että lukeminen on hidasta, mutta hitto vie, ymmärrän kuitenkin mistä puhutaan!

Yöni nukuin surkeasti, kämppikseni tarjoamat rauhoittavat yrttipillerit eivät auttaneet, eivät sitten yhtään. Uneksin ja näin painajaisia, aamulla heräsin silmät poskilla roikkuen. Mutta kyllä tämä tästä taas lähtee toimimaan!

Tulin tänne kuunnellakseni itseäni, oppiakseni olemaan itsenäinen ja yksin, tulin hakemaan itsevarmuutta ja kokemuksia. Outoa kyllä, nyt kun kerrankin kuuntelen itseäni, olen itsenäinen ja välillä yksin, olen aivan paniikissa. Ehkä se kuuluu tähän hommaan.