keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Miten minä tänne päädyin?

Kerronpas nyt miten tämä tänne etelään muutto meni. Viime kevään tosiaan sahasin väliä Rooma-Calabria vähän sen väliä ja kulutin hyvän tukun rahaa Trenitalian palveluihin (sain rahoilleni kuitenkin vastinetta, junat olivat aina ajallaan eikä ongelmia ollut, niin moneen kertaan kun olen kuullutkin purnausta Italian junien toiminnasta). Jossain vaiheessa tuli sitten puheeksi, että mitäpä jos jätän Rooman ja muutan pysyvästi tänne etelään. Tuumailtiin ajatusta tovin, ennen kuin sitten tein päätöksen. Loppujen lopuksi Rooman asuntomme vuokrasopimus loppui, ja uuden asunnon metsästys olisi ollut edessä joka tapauksessa. Työni seuraavat minua missä sitten olenkin, joten mitä menetettävää? Riskejä on otettava, eteenpäin mentävä ja tehtävä välillä hullujakin juttuja. Niinpä pakkasin tavarani matkalaukkuihin, ja jurnuutimme ne kyydissä pikku Pandalla reilut 600 kilometriä Etelä-Italiaan, uuteen kotiini.

Aluksi asuimme A:n siskon luona maaseudulla kaukana kaikesta, lisäksi majailimme myös anoppilassa pikku kaupunkimme keskustassa. Enpä välittäisi paljoa muistella tuota aikaa, toisaalta nyt jälkeenpäin kaikelle voi jo alkaa pikkuhiljaa hymyilemään. Ristiriidoilta, riidoilta ja tunnelman kiristymisiltä ei vältytty (ja puhun nyt anopin ja meidän väleistä, ei minun ja A:n väleistä!). Toisaalta meille syntyi myös paljon yhteisiä naurunaiheita ja surkuhupaisaa huumoria asunnottomuudestamme. Nyt kaikkien (myös anopin) helpotukseksi asutamme omaa koloamme, jossa saamme olla niin kuin tykkäämme. Anoppila on (onneksi?) lähellä, kadun toisella puolella. Yksi ilta anoppi halusi muistuttaa olemassa olostaan antamalla meille valomerkkejä taskulampulla parvekkeelta. Onneksi häneltä ei puutu huumorintajua!

Oman asuntomme myötä tunnen enemmän kuuluvani tänne, juurruun taas uuteen maaperään. Kavereitakin olen jo saanut, sen lisäksi tuntuu että koko kylä tuntee minut, vaalean suomalaistytön. Kadulla kävellessä pitää olla valmis huutelemaan 'ciao' joka suuntaan. Minua tervehtivät henkilöt, joista ei ole harmainta aavistusta ketä he ovat, mutta ilmeisesti he tietävät minusta suunnilleen kaiken. Ihana pikkukaupungin kirous ja siunaus.

Olen aloittanut taas lenkkeilyn, aluksi yksin, sitten yhden kaverin kanssa ja eilen meitä oli jo kolme. Katsotaan yhtyykö joukkoomme ensi viikolla neljäskin! Näille on jostain syystä kummallinen ajatus se, että voi urheilla ja lenkkeillä. Olen saanut tämän harrastukseni myötä aikaan paljon ihmettelyä. Lisätään siis kuvaukseeni, että olen se 'hullu vaalea suomalaistyttö, joka lenkkeilee'.

PS. Kiitos anonyymille tekstin pelastajalle!

Sähläystä


Tänä aamuna keksin säätää blogini ulkoasun uuteen uskoon ja opetella kuvan liittämistä. Samalla näppärästi onnistuin poistamaan eilisen kirjoitukseni, jossa kerron muutostani tänne etelään. Lopetanpa säätämisen nyt siis tähän ennen kuin saan kaikki tekstit deletoitumaan!

Ohessa kuva nykyisestä kotikaupungistani Calabriassa.

torstai 23. syyskuuta 2010

Anteeksi, olen hengissä!

Ensiksi haluan pyytää anteeksi lukijoilta (ja myös itseltäni) etten ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtäkään riviä. En selittele käytöstäni millään, totean vain että olen ollut saamaton ja laiska. Nyt otan kuitenkin uuden asenteen blogipäivitykseen ja lupaan antaa kuulua itsestäni useammin!

Nykyään asun virallisesti Calabriassa. Jätin Rooman kesän aikana, ja siirryin aivan erilaisen elämäntavan piiriin. Mistähän sitä aloittaisi kuvailemaan tätä muutosta? Ensinnäkin elämä on erittäin paljon rauhallisempaa ja rennompaa. Liekö tuo johtunee siitä, että täällä ei juuri ole mitään tekemistäkään, joten aika tuntuu matelevan ja mitään suuria stressinaiheita ei ole. Vaihdoin miljoonakaupungin hälyn 10 000 asukkaan pikkukaupungin rauhaan. Palasin siis tietyssä mielessä juurilleni, olenhan viettänyt lapsuuteni Suomessa vastaavan kokoisessa kaupungissa.

Olen edelleen vielä opetteluvaiheessa elämän kanssa täällä. Muutos Roomasta Calabriaan on ollut yllättävän suuri, vaikka saman maan rajojen sisäpuolella ollaankin. Kieli ei ole vähäisempiä ongelmia, paikalliset kun tahtovat puhua italian sijaan mielummin omaa Calabrian murrettaan, joka on tyystin erilaista kuin puhdas italian kieli. Olen kuitenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään puhetta ja omaankin puheeseen on eksynyt muutamia sanoja ja sanontoja.

Vaan enpä kyllä olisi ikinä uskonut reilu puolitoista vuotta sitten Roomaan tullessani, että tulen asumaan Calabriassa. Sen takia elämä onkin ihanaa!