Kerronpas nyt miten tämä tänne etelään muutto meni. Viime kevään tosiaan sahasin väliä Rooma-Calabria vähän sen väliä ja kulutin hyvän tukun rahaa Trenitalian palveluihin (sain rahoilleni kuitenkin vastinetta, junat olivat aina ajallaan eikä ongelmia ollut, niin moneen kertaan kun olen kuullutkin purnausta Italian junien toiminnasta). Jossain vaiheessa tuli sitten puheeksi, että mitäpä jos jätän Rooman ja muutan pysyvästi tänne etelään. Tuumailtiin ajatusta tovin, ennen kuin sitten tein päätöksen. Loppujen lopuksi Rooman asuntomme vuokrasopimus loppui, ja uuden asunnon metsästys olisi ollut edessä joka tapauksessa. Työni seuraavat minua missä sitten olenkin, joten mitä menetettävää? Riskejä on otettava, eteenpäin mentävä ja tehtävä välillä hullujakin juttuja. Niinpä pakkasin tavarani matkalaukkuihin, ja jurnuutimme ne kyydissä pikku Pandalla reilut 600 kilometriä Etelä-Italiaan, uuteen kotiini.
Aluksi asuimme A:n siskon luona maaseudulla kaukana kaikesta, lisäksi majailimme myös anoppilassa pikku kaupunkimme keskustassa. Enpä välittäisi paljoa muistella tuota aikaa, toisaalta nyt jälkeenpäin kaikelle voi jo alkaa pikkuhiljaa hymyilemään. Ristiriidoilta, riidoilta ja tunnelman kiristymisiltä ei vältytty (ja puhun nyt anopin ja meidän väleistä, ei minun ja A:n väleistä!). Toisaalta meille syntyi myös paljon yhteisiä naurunaiheita ja surkuhupaisaa huumoria asunnottomuudestamme. Nyt kaikkien (myös anopin) helpotukseksi asutamme omaa koloamme, jossa saamme olla niin kuin tykkäämme. Anoppila on (onneksi?) lähellä, kadun toisella puolella. Yksi ilta anoppi halusi muistuttaa olemassa olostaan antamalla meille valomerkkejä taskulampulla parvekkeelta. Onneksi häneltä ei puutu huumorintajua!
Oman asuntomme myötä tunnen enemmän kuuluvani tänne, juurruun taas uuteen maaperään. Kavereitakin olen jo saanut, sen lisäksi tuntuu että koko kylä tuntee minut, vaalean suomalaistytön. Kadulla kävellessä pitää olla valmis huutelemaan 'ciao' joka suuntaan. Minua tervehtivät henkilöt, joista ei ole harmainta aavistusta ketä he ovat, mutta ilmeisesti he tietävät minusta suunnilleen kaiken. Ihana pikkukaupungin kirous ja siunaus.
Olen aloittanut taas lenkkeilyn, aluksi yksin, sitten yhden kaverin kanssa ja eilen meitä oli jo kolme. Katsotaan yhtyykö joukkoomme ensi viikolla neljäskin! Näille on jostain syystä kummallinen ajatus se, että voi urheilla ja lenkkeillä. Olen saanut tämän harrastukseni myötä aikaan paljon ihmettelyä. Lisätään siis kuvaukseeni, että olen se 'hullu vaalea suomalaistyttö, joka lenkkeilee'.
PS. Kiitos anonyymille tekstin pelastajalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti