Pääsiäislomamme oli mitä mainioin! Kämppikseni niin-sanottu-poikakaveri - olkoon hän nyt vaikka nimeltään M - tuli hakemaan meitä huippuaikaisin lauantai aamuna. No, kahdeksalta. Mutta siis aikaisin kuitenkin. Pysähdyimme matkalla "salaiselle rannalle". Ja sitä se todella olikin. Rannalle piti ajaa ensin autolla kurvikasta tietä vaikka kuinka pitkästi, jonka jälkeen kiipeilimme hyvän tovin pitkin jyrkkiä kallioita. Mutta se kaikki oli vaivan arvoista, ranta oli mitä kaunein ja ilma ihanin. Vaikka vesi oli jäätävän kylmää, pulahdimme silti uimaan. Se virkisti meitä sopivasti pitkällä matkallamme.
Majapaikkamme oli aivan meren rannalla, erittäin rauhallisessa kylässä. Koska tähän aikaan vuodesta ei ole mikään turistikausi, saimme kämppikseni kanssa kylän taatusti ainoina ulkomaalaisina ansaittua huomiota. Ensimmäisen tuntuman saimme ihmettelevistä kyläläisistä, kun saavuimme perille. Majapaikkamme pihalla leikki kaksi noin kymmenvuotiasta M:n sukulaispoikaa. Poikien leikit loppuivat leikaten kun kurvasimme pihaan. He tuijottivat meitä kuin ulkoavaruudesta tipahtaneita omituisuuksia, jo ihan siksikin että puhuimme heille vierasta kieltä (siis englantia). M opasti hämmästyneitä poikia, että "huomaatteko, englanti on hyvin tärkeä kieli". Pojat tuijottivat aikansa ihan hiljaa, kunnes toinen tokaisi "eikä ole" ja molemmat jatkoivat taas leikkejään. Puristin naurua sisälleni ja tuumasin että olen tullut mitä ihanimpaan italialaiseen pikkukylään!
Viikonlopun aikana tapasimme M:n huippumukavia ystäviä, teimme itse omin käsin pastaa, nukuimme pitkään, laiskottelimme, kiertelimme lähikyliä, söimme hyvin ja hihittelimme vatsamme kipeiksi. Takaisin Roomaan palasimme maanantai-tiistai välisenä yönä. Aamuyöllä. Puoli kolme. Tiistai päivä ei ollut kiva työpäivä, ei ollenkaan.
Ps. Emme edelleenkään ole kovin hyvin perillä mikä asema M:llä on kämppikseni elämässä. Keittiöpsykolointi siis jatkuu entisellään.
Pss. Lähden ensi viikolla sinne Espanjaan, vaeltamaan. Juoksen ja lenkkeilen joka päivä hikipäissään ja erittäin hädissäni pitkin Rooman puistoja, ja jossakin aivojeni sopukoissa kummastelen miten ihmeessä ajattelin selvitä hengissä siitä reissusta. Jää nähtäväksi ja koettavaksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti