Täällä elämä on aina yhtä yllätystä. Suunnitelmia kun ei voi tehdä, sitä ei koskaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Olen tainnut jo aikasemminkin mainita, että aluksi suunnittelemattomuus ja niiden vähäistenkin suunnitelmien ainainen vaihtuminen/peruuntuminen ärsytti, mutta nyt olen tottunut tykkäämään tyylistä.
Muutama viikko sitten lähdettiin perjantai-iltana ulos kävelylle. Tarkoituksena oli kiertää kylän raitti, ihastella iltahämärään peittyvää merenlahtea ja palata sitten kotiin syömään. Kävelyllä tapasimme A:n serkkuja, jotka olivat menossa heidän tätinsä kukkakaupan avajaisiin. Mekin sitten päädyttiin sinne. Kauppa on keskustassa, ihanasti sisustettu ja täynnä mitä kauniimpia leikko- ja ruukkukukkia. Kiertelimme pienessä kaupassa ja tutkimme eri kukkalajeja ja niiden hintoja (silmään pisti hieno bonsaipuu, joka vielä joku päivä saa meiltä uuden kodin). Puoti alkoi pikkuhiljaa täyttyä ihmisistä, lähinnä A:n sukulaisista. Kaupan sivupihalla olevalle pöydälle alkoi ilmestyä syötävää ja juotavaa, pihan keskellä pylväässä olevat värivalot syttyivät ja taustalla soiva musiikki sai itsekunkin jalan heilumaan ja pyllyn keinumaan. Söimme, joimme, juttelimme ja nauroimme.
Vieraiksi avajaisiin tulivat kutsumattomina myös kaksi kylähullua. Heidät tapaa aina kaduilla norkoilemassa, toisella on monesti mukana myös kulkukoira. Nämä kaksi kaverusta ovat erottamaton parivaljakko, joilla on myös yhteinen bisnes. He päivystävät tupakka-automaattien läheisyydessä siinä toivossa, että a) joku antaisi heille pari kolikkoa b) joku unohtaisi ottaa vaihtorahat automaatista. Toinen kaveruksista pyörittää myös musiikkibisnestä. Hän laulaa lurauttaa laulun yhdestä kolikosta. Kukkakaupan avajaisissa hän lauloi sitä vasten, että sai syödä buffet pöydän antimia. Hänen kaverinsa keikuili koiran kanssa aidan takana ja jukeboksiksi nimetty laulelija antoi pizzanpalasia hänelle aidan yli. Kun lautanen oli tyhjä, jukeboksi rokkasi englanniksi lanteita heiluttaen, ja heittäen lopuksi komean 360 asteen pyörähdyksen päästäen samalla suustaan kummallisen ulvahduksen laulunsa loppuhuipennukseksi.
Tuona iltana ymmärsin taas paremmin tämän kylän elämää. Keskustaan kun menee, tuntuu kuin oleskelisi kaikkien yhteisessä olohuoneessa. Siellä on aina tuttuja, siellä on aina ihmisiä jotka haluavat jutella. Lisäksi kun sitä lähtee ulos ei ikinä tiedä mitä tuleman pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti