Kylmässä lumessa

Yllätys! Olen Suomessa! Sain yhtenä yönä muutama viikko takaperin idean, että lähden käymään Suomessa ja täällä sitä nyt ollaan, viikon vierailulla. Lentelin halvalla pitkin Eurooppaa koko lauantai päivän. Viimeistä lentoa Amsterdamissa odotellessa mieleeni kyllä tuli, että josko olisin sittenkin maksanut hieman enemmän ja ottanut suorat Rooma-Helsinki-Rooma lennot... no, matka meni kuitenkin ihan hienosti, aikaa siihen vain tuhraantui! Takaisin Roomaan kulkeudun sitten tämän viikon lauantaina samaa reittiä.

On ihana nähdä perhettä ja ystäviä, mutta pakko myöntää että kun astuin lauantai-sunnuntai välisenä yönä Helsinki-Vantaan lentokentän ulko-ovesta kylmään räntäsateeseen, meinasin tehdä nopean piruetin, juosta takaisin lähtöaulaan ja ottaa seuraavan lennon Roomaan. Mihin minä olinkaan tullut, kuvittelin että täällä on jo kevät! Ja näin on ilmeisesti ollutkin, sää on vaan huonontunut viime päivinä. Mahtavaa.

Toisaalta tuntuu, että en olisi ollut pois Suomesta kuin viikon, toisaalta tuntuu että olen ollut poissa ikuisuuden. Ensimmäinen tunne tulee, kun katselen ja kuulostelen elämää täällä (mikään ei ole muuttunut mihinkään) ja toinen tunne seuraa kun ajattelen elämääni Roomassa (niin paljon on ehtinyt tapahtua).

Kevät tulee, vaatteet vähenee

Tänään on ollut taas yksi valloittavan ihana aurinkoinen päivä. Tein aamupäivän ahkerasti töitä ja nappasin läppärin kannen visusti kiinni iltapäivällä ja karkasin pihalle, aurinkoon. Lähdin yhtä matkaa kämppikseni kanssa, joka oli menossa töihin. Koska asumme melko lähellä keskustaa, päätimme kävellä ja ottaa samalla hieman aurinkoa. Keskustaan päästyämme istuimme eräällä piazzalla ja katselimme ihmisiä. Ja mitä näimmekään! Keski-ikäisen, pöhöttyneen naisen ILMAN HOUSUJA! Kyllä, ilman housuja. Onneksi hänellä oli takki, joka peitti... no, peitti mitä peitti mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Tiedän, että on kevät ja sitä voi vähentää vaatteita, mutta että sitä voi ottaa ihan housutkin pois. Outoa muotia täällä Italiassa!

Tuon ei niin kovin kauniin näyn lisäksi (...sen naisen jalat olivat ihraiset... tukka pystyssä... ja naama pöhöttynyt...) näin metrossa lisää ihmisiä, jotka paljastelivat itseään. Cipro -asemalla kyytiin hyppäsi lauma nuoria poikia. Eräällä heistä oli löysät housut ja niissä roikkui pitkä ketju (avaimille? en ole oikein vielä ymmärtänyt ketjun tarkoitusta). No se ketju sitten tarttui metron penkkiin ja kun poika nousi, niin housut valahtivat kinttuihin. Koko metrovaunu hyrähti yhtä tahtia hiljaiseen nauruun. Erityisen hupaisaksi tämän takapuolen paljastustilaisuuden teki se, että poikia vastapäätä istui kaksi nunnaa, tukisukissaan ja paksut nilkat sullottuina nahkasandaaleihin. Kyllähän siinä taisi hieman nunnillakin hymy irrota, en kuitenkaan uskaltanut paljoa sinne päin vilkuilla, koska olin oikeasti ihan hepulin partaalla. Jaoin nieltyä naurua vain vastapäätä istuvan bisnesmiehen kanssa, joka hytkyi ja virnuilu salkku sylissään.

Ah mikä päivä! Kohta lähden toiseksi viimeiselle italian tunnille. Huomenna meillä on loppukoe. Aion saada täydet pisteet, koska olen niin hyvä! Hi hii! Ihan villiä.

Laiskuus senkun kasvaa

Enää en edes kehtaa selitellä pitkäaikaista hiljaisuutta kirjoittamisen suhteen, totean vain että laiskuus senkun kasvaa.. Päivät jatkaa edelleen juoksemistaan ja tuntuu, että viikot valuu liian nopeasti ohi. Haluan takaisin sellaisen olon, että tunti tuntuu kuukaudelle ja päivä ikuisuudelle!

Laiskuuteni kärjistyi eilen ja piikitteli minua voimalla. Kämppikseni osallistui Rooman maratonille ja olin totta kai kannustamassa häntä. Vaeltelin lämpöisessä auringonpaisteessa Via del Corsolla, katselin ohi juoksevia (hulluja?) ihmisiä ja aika ajoin vilkuilin kauppojen näyteikkunoita unohtaakseni oman onnettoman huonon kuntoni. Kävelin päivän aikana muutamia kilometrejä (kadut olivat suljettuina juoksijoille, joten paikasta toiseen siirtyminen vaati hieman kiertelyä ja suunnittelua) ja jalkaparkani olivat aivan kipeinä. Kun loppujen lopuksi istuin iltapäivällä Via dei Fori Imperialin varrella, Colosseumin varjossa, maalilinjan tuntumassa odottelemassa kämppistä, tunsin oloni mitä kurjemmaksi. Selkä kyyryssä, nenä vielä hieman flunssaa vuotaen katselin kaikkia niitä reippaita ihmisiä, jotka juuri olivat juosseet 42 kilometriä porottavassa auringonpaisteessa. Minun pitää alkaa kuntoilemaan! Etenkin kun olen lähdössä kuukauden päästä vaeltamaan Espanjaan. Hih, tästä en olekaan vielä kertonut! Saa nauraa. Ja sääliä. Tulen ehkä kuolemaan sille reissulle...

Jos teen julkisen lupauksen, että päivitän blogia taas tämän viikon keskiviikkona 25.3., en voi olla sitä tekemättä. Saatte muutoin tulla ja heitellä pikkukivillä. Ciao, a presto!

Päivät kuluu

Ihan hirveää... tuntuu että päivät kuluu liian nopeasti! Kohta ollaan jo maaliskuun puolessa välissä! Ensimmäiset viikot tuntuivat täällä todella pitkille, nyt aika menee liian nopeasti. Arki ja rutiinit sen tekee, tarvitsee siis rikkoa kaava jotenkin.

Viime aikoina en ole ollut kauhean tyytyväinen itseeni. Olen ollut hieman laiska ja saamaton, en ole tehnyt niitä asioita joita haluaisin tehdä, vaan olen käyttänyt aikaani johonkin aivan turhaan. Energiaani on tosin vienyt pari viikkoa jatkunut flunssa. Tällä hetkellä on menossa vaihe, jossa yskin keuhkojani pihalle joka toinen minuutti. Olen kyllä juonut vajaan viikon aikana pullollisen paikallista yskänlääkettä, mutta todennut sen erittäin tehottomaksi.

Elämä on kuitenkin mukavaa ja ihan mallillaan. Kevätaurinko lämmittää ja linnut laulelee, ulkona tarkenee jo paikoin ilman takkia ja olen tainnut saada kasvoilleni hieman rusketustakin. Loppuviikosta saan hyvän ystävän kylään, tiedossa siis mukava viikko!

Hallittu kaaos

Olen ollut kiireinen, pahoittelut että blogin päivitys on jäänyt hieman toissijaiseksi toiminnaksi. Olen kestittänyt suomalaisia ystäviäni, kiertänyt Rooman nähtävyyksiä ties kuinka monennetta kertaa, käynyt paljon ulkona, tehnyt töitä aina jossain välissä (yleensä huippu aikaisin aamulla tai todella myöhään illalla), opiskellut italiaa, yrittänyt lukea ja kirjoittaa. Sovitan aikatauluja ja tekemisiäni yhteen, luovin ja suunnittelen. On ihanaa kun on paljon tekemistä, mutta nyt on sellainen olo että melkein pitäisi paeta kaupungista hetkeksi. Tosin mielummin näin että on paljon tekemistä kuin että ei olisi mitään tekemistä!

Suomalainen ystäväni oli täällä kylässä viikonloppuna. Hän kauhisteli Rooman liikennettä. Kieltämättä liikenne täällä on aivan järkyttävä, mutta nyt koen olevani jo tottunut siihen siinä määrin, että en enää jaksa kovin paljoa kauhistella. Kuljen sujuvasti, osaan pälyillä jatkuvasti ympärilleni, osaan varoa, väistää, pysähdellä, kiertää. Suurinta huviani on seisoa bussipysäkillä ja katsella liikennettä. Silloin saatan hihitellä ääneen, koska liikenteessä tapahtuu niin kummallisia asioita. Joku yrittää väkisin peruuttaa tienvierestä liikenteen sekaan, toinen näppää hätävilkut päälle ja jättää auton parkkiin keskelle katua (KESKELLE katua) ja alkaa purkamaan takakontista tavaraa (edelleen siis siihen keskelle katua). Ambulanssi selviytyy ruuhkasta laittamalla vilkut ja pillin päälle ja motoristit ja skootteristit puikahtelevat kuka mistäkin suunnasta ohi autojonojen. Kummallista kyllä, koko tämä sekamelska näyttää toimivan sujuvasti ja kaikki on mahdollista. Jopa se liikenteen sekaan peruuttava tyyppi onnistui. Kaikkein hauskimpia ovat kuitenkin ne pukumiehet, jotka ajavat skootterilla salkku kädessä, kravatti kainalossa ja selkä suorana. Siinä näyssä on jotakin hirvittävän koomista.

Tällä hetkellä elämäni on siis melko lailla verrattavissa Rooman liikenteeseen. Se on hallittu kaaos. Mutta se on hyvä, että se on hallittua.

PS. Pakko kertoa, sain eilen italian testissä yhtä vaille täydet pisteet. Jes!

Ruoka

Italialainen keittiö on yksi herkullisimmista mitä tiedän. Valitettavaa mutta totta, tähän asti kokeiluni ovat olleet melko yksipuolisia ja rajoittuneita, mutta olen luvannut itselleni että kokeilen joka kerta jotakin uutta ulkona syödessä. Myös kotikeittiössä olen kokeilija, vaikka tunnustankin että olen kamala kokki. Mutta yritän parhaani! Ostin kokkikirjan, jossa on italialaisia reseptejä. Toistaiseksi olen testannut vain pestopastaa. Ensi viikolla kokeilen tehdä jotain lihasta, punaisesta lihasta. Kanasta olen onnistunut (vahingossa...) tekemään ihan maistuvaa ruokaa. Ehkäpä minusta vielä joku päivä kehkeytyy ihan kelpo italialaisen keittiön kokki!

Ruoka ja ruokailuajat ovat täällä kovin erilaisia kuin mitä Suomessa on tottunut. Lounas syödään 1-2 aikaan, illallinen 8-9 aikaan illalla. Kyllä siinä on suomivatsa välillä joutunut koetukselle, kun on odottanut iltaruokaa tuonne kahdeksaankin asti. Olen siis muuttanut ruokailuaikani italialaiseen tyyliin, vaikka jos olen kotona niin eihän minua kukaan estä syömästä silloin kun haluan. Mutta jotenkin koen että on hauskempaa elää maassa maan tavalla ja tehdä niin kuin täällä kuuluu tehdä. Eli siis syön hiukan myöhemmin kuin mihin olen tottunut. Ja nyt olen tottunut tähän tapaan.

Saas nähdä milloin voin sanoa olevani tottunut syömään mereneläviä tai roomalaisen keittiön herkkuja, sisäelimiä. Sitä päivää odotellessa...

Olen hengissä

Hei olen hengissä, vaikka viikkoon ei ole kuulunutkaan mitään (toisin kun kämppikseni, joka tekee pientä kuolemaa kovassa flunssassa)! Mutta minun osaltani ei siis mitään huolta. Tammikuu vaihtui helmikuuksi, ja tänne muutostani tuli kuluneeksi kuukausi. Nyt siis elän jo viidettä viikkoa täällä ikuisessa kaupungissa.

Italiaa olen opiskellut nyt kolme viikkoa ja olen oikeasti sitä mieltä, että kurssi on erittäin tehokas. Sanavarasto on karttunut kummasti. Kielioppi on tosin ollut tuttua ja helppoa tähän asti, mutta kertaus ei ole tehnyt yhtään pahaa. Asioin uskollisesti ja rohkeasti italiaksi minne sitten menenkin ja oli se sitten miten vaikeaa tahansa. Ei sitä muuten opi! Mutta kyllä sitä sai taas yksi päivä tuntea itsensä idiootiksi, kun ei vaan tajunnut nopeasta puheesta yhtään mitään. Mutta en vaihtanut englantiin, takosin vaan italian sanoja tiskille ja sain asiani hoidettua.

Mitään suurempaa ongelmaa ei ole ilmennyt, onneksi! Mitä nyt mieleeni tulee, niin yksi päivä jouduin tappelemaan ostamani maustepurkin kanssa. En sitten vain yksinkertaisesti ymmärtänyt kuinka se tulee avata. Otin siis sanakirjan ja sen kanssa kävin ohjeita läpi. Tosin tuo avuttomuus ei johtunut pelkästään kielitaidon puutteesta vaan myös siitä, että olen onneton avamaan asioita (ihan mitä tahansa, ovia, purkkeja, laatikoita, muovipusseja, paketteja...). Mutta siis sain kuitenkin maustepurkin auki, tosin loppujen lopuksi en ehkä kuitenkaan ihan niin kuin se olisi ollut tarkoitus avata...