Miten minä tänne päädyin?

Kerronpas nyt miten tämä tänne etelään muutto meni. Viime kevään tosiaan sahasin väliä Rooma-Calabria vähän sen väliä ja kulutin hyvän tukun rahaa Trenitalian palveluihin (sain rahoilleni kuitenkin vastinetta, junat olivat aina ajallaan eikä ongelmia ollut, niin moneen kertaan kun olen kuullutkin purnausta Italian junien toiminnasta). Jossain vaiheessa tuli sitten puheeksi, että mitäpä jos jätän Rooman ja muutan pysyvästi tänne etelään. Tuumailtiin ajatusta tovin, ennen kuin sitten tein päätöksen. Loppujen lopuksi Rooman asuntomme vuokrasopimus loppui, ja uuden asunnon metsästys olisi ollut edessä joka tapauksessa. Työni seuraavat minua missä sitten olenkin, joten mitä menetettävää? Riskejä on otettava, eteenpäin mentävä ja tehtävä välillä hullujakin juttuja. Niinpä pakkasin tavarani matkalaukkuihin, ja jurnuutimme ne kyydissä pikku Pandalla reilut 600 kilometriä Etelä-Italiaan, uuteen kotiini.

Aluksi asuimme A:n siskon luona maaseudulla kaukana kaikesta, lisäksi majailimme myös anoppilassa pikku kaupunkimme keskustassa. Enpä välittäisi paljoa muistella tuota aikaa, toisaalta nyt jälkeenpäin kaikelle voi jo alkaa pikkuhiljaa hymyilemään. Ristiriidoilta, riidoilta ja tunnelman kiristymisiltä ei vältytty (ja puhun nyt anopin ja meidän väleistä, ei minun ja A:n väleistä!). Toisaalta meille syntyi myös paljon yhteisiä naurunaiheita ja surkuhupaisaa huumoria asunnottomuudestamme. Nyt kaikkien (myös anopin) helpotukseksi asutamme omaa koloamme, jossa saamme olla niin kuin tykkäämme. Anoppila on (onneksi?) lähellä, kadun toisella puolella. Yksi ilta anoppi halusi muistuttaa olemassa olostaan antamalla meille valomerkkejä taskulampulla parvekkeelta. Onneksi häneltä ei puutu huumorintajua!

Oman asuntomme myötä tunnen enemmän kuuluvani tänne, juurruun taas uuteen maaperään. Kavereitakin olen jo saanut, sen lisäksi tuntuu että koko kylä tuntee minut, vaalean suomalaistytön. Kadulla kävellessä pitää olla valmis huutelemaan 'ciao' joka suuntaan. Minua tervehtivät henkilöt, joista ei ole harmainta aavistusta ketä he ovat, mutta ilmeisesti he tietävät minusta suunnilleen kaiken. Ihana pikkukaupungin kirous ja siunaus.

Olen aloittanut taas lenkkeilyn, aluksi yksin, sitten yhden kaverin kanssa ja eilen meitä oli jo kolme. Katsotaan yhtyykö joukkoomme ensi viikolla neljäskin! Näille on jostain syystä kummallinen ajatus se, että voi urheilla ja lenkkeillä. Olen saanut tämän harrastukseni myötä aikaan paljon ihmettelyä. Lisätään siis kuvaukseeni, että olen se 'hullu vaalea suomalaistyttö, joka lenkkeilee'.

PS. Kiitos anonyymille tekstin pelastajalle!

Sähläystä

Tänä aamuna keksin säätää blogini ulkoasun uuteen uskoon ja opetella kuvan liittämistä. Samalla näppärästi onnistuin poistamaan eilisen kirjoitukseni, jossa kerron muutostani tänne etelään. Lopetanpa säätämisen nyt siis tähän ennen kuin saan kaikki tekstit deletoitumaan!

Ohessa kuva nykyisestä kotikaupungistani Calabriassa.

Anteeksi, olen hengissä!

Ensiksi haluan pyytää anteeksi lukijoilta (ja myös itseltäni) etten ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtäkään riviä. En selittele käytöstäni millään, totean vain että olen ollut saamaton ja laiska. Nyt otan kuitenkin uuden asenteen blogipäivitykseen ja lupaan antaa kuulua itsestäni useammin!

Nykyään asun virallisesti Calabriassa. Jätin Rooman kesän aikana, ja siirryin aivan erilaisen elämäntavan piiriin. Mistähän sitä aloittaisi kuvailemaan tätä muutosta? Ensinnäkin elämä on erittäin paljon rauhallisempaa ja rennompaa. Liekö tuo johtunee siitä, että täällä ei juuri ole mitään tekemistäkään, joten aika tuntuu matelevan ja mitään suuria stressinaiheita ei ole. Vaihdoin miljoonakaupungin hälyn 10 000 asukkaan pikkukaupungin rauhaan. Palasin siis tietyssä mielessä juurilleni, olenhan viettänyt lapsuuteni Suomessa vastaavan kokoisessa kaupungissa.

Olen edelleen vielä opetteluvaiheessa elämän kanssa täällä. Muutos Roomasta Calabriaan on ollut yllättävän suuri, vaikka saman maan rajojen sisäpuolella ollaankin. Kieli ei ole vähäisempiä ongelmia, paikalliset kun tahtovat puhua italian sijaan mielummin omaa Calabrian murrettaan, joka on tyystin erilaista kuin puhdas italian kieli. Olen kuitenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään puhetta ja omaankin puheeseen on eksynyt muutamia sanoja ja sanontoja.

Vaan enpä kyllä olisi ikinä uskonut reilu puolitoista vuotta sitten Roomaan tullessani, että tulen asumaan Calabriassa. Sen takia elämä onkin ihanaa!

Mietteitä maaseudun rauhasta

Italian kiertue senkus jatkuu. Viimeisen reilun kuukauden aikana olen matkustanut tuhansia kilometrejä ja sahannut Etelä- ja Pohjois-Italian väliä milloin minnekin. Vietin vajaan viikon Milanossa, kävin Genovassa (joka muuten on eri ihana kaupunki), Venetsiassa ja tällä hetkellä vietän aikaani Calabriassa, Etelä-Italiassa. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsema "kevättä rinnassa" -tapaus on saanut elämän hieman muuttumaan. Tai oikeastaan aika paljonkin. Nykyään suurin osa ajastani kuluu täällä maaseudun rauhassa, kauniissa Calabriassa. Herään kukonlauluun (tosin siihen herään Roomassakin, uskokaa tai älkää mutta naapurillamme on kukko, ja asumme sentään Rooman keskustassa...), nautin auringosta ja meren suolaisesta tuoksusta, vuorimaisemista ja hyvästä ruuasta. Elämä on rentoa ja ihanaa!

Olen asustanut Italian maata nyt vuoden ja neljä kuukautta. Kielitaidossani koen edelleen olevan paljonkin parannettavaa, tosin italialaiset ystäväni sanovat että kehitystä tapahtuu koko ajan. Itse en sitä aina huomaa. Olen tottunut syömään lounasta kahdelta ja illallista yhdeksältä, en näe siinä enää mitään outoa että kahvi juodaan yleensä seisten ja baaritiskiin nojaillen, televisio-ohjelmista olen valikoinut suosikkini (jos se on mitenkään mahdollista ottaen huomioon Italian tv:n laatutason), tunnistan italialaisia julkisuuden henkilöitä, en enää ahdistu siitä että aikatauluja tai suunnitelmia ei tunneta tässä maassa, tai että nekin vähäiset suunnitelmat ja aikataulut joita tehdään muuttuvat ihan varmasti. Pieniä asioita, mutta nämä ovat niitä juttuja jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Kaikkeen sitä tottuu, jopa elämään Italiassa.

Kevättä ilmassa (ja rinnassa?)

Tätä tyttöä on viety viimeiset kaksi kuukautta, enpä paljoa ole ehtinyt kotona oleskella tai rauhoittua aloilleni. Joulunvietosta palattuani olen tavannut kavereita ja ystäviä, päivittänyt kuulumisia, matkustellut Italiassa ja ehtinyt käydä ulkomaillakin, Espanjassa. Uuden vuoden päätöksenäni olikin matkustella ja olla mahdollisimman paljon pois kotoa neljän seinän sisältä, ja tähän asti päätös on pitänyt erinomaisesti. Kannettava ja nettiyhteys mukanani olen tehnyt töitä missä milloinkin olen sattunut olemaan. Nautin olostani ja vapaudesta, orastavasta keväästä ja nyt jo pikkuhiljaa lämmittävästä auringosta. Kevättä on ilmassa ja ehkä hieman rinnassakin.. tästä ei kuitenkin vielä tämän enempää tällä hetkellä :)

Lähetän aurinkoa ja hyvää mieltä sinne kotosuomeen lumen keskelle kaikille lukijoilleni!

Uusi vuosi

Suomessa on ollut kivaa! Reissu venähti hieman suunniteltua pidemmäksi, mutta olenpahan ehtinyt tehdä, kokea ja reissata paljon. Olen saanut nauttia ihanasta talvi-ilmasta, pakkasesta ja lumesta, jouluruuista, läheisten ja ystävien seurasta. Muutaman päivän päästä palaan takaisin Roomaan, puran matkalaukkuni ja palaan arkeeni. Sekin tuntuu kivalta.

Kaksi päivää sitten tuli tasan vuosi siitä, kun muutin Italiaan. Aika on mennyt nopeasti, mutta miten paljon olenkaan kokenut kaikkea! Olen tajunnut tehneeni juuri oikean ratkaisun lähtiessäni maailmalle. Vuoden takaisesta pelosta, eksyneestä olosta ja epävarmuudesta ei ole hitustakaan jäljellä.

Sain ystävältäni joululahjaksi Paolo Coelhon Rohkeus -kalenterin vuodelle 2010. Sitä lainatakseni: "Olemme kaikki osa jumalaista kipinää. Meillä kaikilla tässä luomakunnassa on päämäärä nimeltä rakkaus. Herää rakkauteen. Mennyt ei palaa. Se mikä on edessäpäin tulee osata tunnistaa." Rohkeutta Sinulle vuoteen 2010!

Odotusta ollut

Aloitin tänään matkalaukun pakkaamisen. Lentelen Suomeen tämän viikon torstaina ja totta puhuakseni en ole vielä kertaakaan tämän vuoden aikana ollut näin innoissani menossa (tai tulossa) Suomeen! En keväällä, jolloin pääsin näkemään luonnon tuoreen vihreyden enkä kesällä, jolloin grillailtiin makkaraa ja nautittiin valoisista öistä. Nyt olen menossa (tai tulossa) aikana, jolloin on pimeää ja ilmeisesti vielä täysin lumetonta - ainakin niillä korkeuksilla jonne minä suuntaan. Silti olen ylionnellinen ja iloinen! Liekkö se on sitten joulunaika mikä tämän olotilan saa näin hupaisaksi. Toisaalta täällä Italiassa joulukuu ei ole tuntunut normaalille joulukuulle, ei sitten ollenkaan. Eilen kaupassa käydessäni melkein ostin 50 sentillä tonttulakin, ihan vaan että saisi hieman fiilistä.

Näiden muutamien viikkojen aikana olen tehnyt paljon töitä ja viettänyt vähänlaisesti vapaa-aikaa. Jotakin olen kuitenkin ehtinyt touhuta. Olen taiteillut (koristelin kylpyhuoneemme oven erittäin hienolla kuvakollaasilla), kirjoitellut ajatuksiani yksiin kansiin (tarkoittaa siis sitä, että työstän tekstiä josta tulee ehkä joskus jotain), käynyt vähemmän ahkerasti lenkillä, harkinnut aloittavani saksan ja ruotsin kielten kertaamisen, harrastanut ahkeraa nettisurffailua ja tsättäilyä, tavannut pari erittäin epäpätevää poikaystäväkandidaattia.. ja ja, siinähän sitä.

Olin ulkona kämppikseni kanssa lauantaina. Joimme pullon shampanjaa, vain ihan siitä ilosta että sattui olemaan lauantai-ilta ja elämä on kivaa. Eksyimme keskustan hirvitysturisti paikkaan, jossa viihdyimme ehkä puoli tuntia ja lähdimme takaisin kotiin. Odotimme bussia noin kolmenkymmenen muun ihmisen kanssa 45 minuuttia. Ja sitten sullouduimme kaikki noin kolmekymmentä jo ennestään tupaten täynnä olevaan bussiin. Tunnelma oli huipussaan, mutta meno vain parani kun kuski eksyi reitiltä! Kurvailimme pitkin Rooman keskustaa, reppana kuski ajoi varmasti ensimmäistä vuoroaan. Matkustajat huutelivat kuskille ohjeita - vai a sinistra, giri a destra, no no diritto, FERMA!! Nauroimme ja kaikilla oli hauskaa, paitsi sillä tytöllä joka menetti hermonsa kun ei päässytkään ihan sille pysäkille minne oli menossa. Bussimatka kotiin oli ehdottomasti illan hauskin tapaus.

Sanoinko jo, että on ihana tulla Suomeen? Hirveä ikävä.