Ajasta

Täällä ei ole koskaan kiire. Kaikelle löytyy aina aikaa. Itse asiassa en ole ikinä kuullut täällä kenenkään sanovan 'en ehdi, minulla ei ole aikaa, pitää katsoa kalenterista'. Täällä aikaan suhtaudutaan eri tavalla kuin Suomessa. Italialaiset ovat oikeasti aina myöhässä, mutta se ei johdu siitä että he ovat epäkohteliaita tai että he tekisivät sen tahallaan. Se johtuu siitä, että he elävät tässä hetkessä. Kerran istuimme ruokapöydässä, ja kysyin mihin aikaan A:n siskon pitää olla takaisin töissä. Hän vastasi kello 14:30. Kello oli sillä hetkellä 14:30. Hän oli kuitenkin vielä syömässä pastaansa. Sillä hetkellä se oli hänelle tärkeää, ja hän halusi syödä ja lähteä vasta sitten. Tai jos sovimme tapaamisen kavereiden kanssa, ja matkalla tapaamiseen tapaamme toisia kavereita, saatamme turista näiden toisten kavereiden kanssa hyvän tovin ja saapua tapaamiseen myöhässä. Mutta se ei tee mitään, koska todennäköisesti kaverimmekin ovat myöhässä. He ovat ehkä nähneet jonkin kaupan ikkunassa herkullisia leivoksia ja pistäytyneet herkuttelemaan niillä. Italialaiset elävät hetkessä, tekevät tässä ja nyt sitä mitä haluavatkin tehdä.

Itse olen ollut (ja olen ajoittain vieläkin) kellon ja aikataulujen orja. Joskus mikään ei ole niin raivostuttavaa, kun kukaan ei ymmärrä työkiireitäni tai sitä että en voi yhtäkkiä iltapäivällä lähteä kahville, jos minulla on töitä tehtävänä. Kuitenkin lähes aina kiire on itse luomani illuusio, ja jos joskus lähdenkin keskustaan iltapäiväkahville kesken työpäivän, ei siitä tapahdu mitään vahinkoa. Päinvastoin, pienen tauon jälkeen olen tehokkaampi ja energisempi.

Olen luopunut kellon käytöstä lähes kokonaan. Muutaman kerran olen kaupassa käydessäni tutkinut erilaisia seinäkelloja, mutta sitten tuumasin että elämä on kivempaa ilman. Kun en tiedä kellonajoista mitään, aikaa tuntuu olevan enemmän. Näin erään suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla kirjan, jossa annetaan vinkkejä elämänmenon hidastamiseen. Olin jo melkein tilaamassa kirjaa, kunnes tajusin että en tarvitse kirjatietoa oppiakseni hidastamaan aikaa. Minun tarvitsee vain ymmärtää vieläkin syvemmin elämänmenoa täällä. Unohdan oman stressini ja kiireeni, juon iltapäiväkahvia, hiljennyn siestan aikaan, syön kahdelta pitkän lounaan, käyn aamulenkeillä. Ja silti ehdin tehdä töitä ja kaikkea sitä mitä haluan tehdä.

Enkä aio enää sanoa että 'minulla ei ole aikaa, en ehdi', koska se on suuri valhe.

Kalastusta

A on kalastaja. Siis ammattikalastaja. A:n koko äidin puolen suku on kalastajia. Tämä kylä on täynnä kalastajia. Satamassa kelluu useita pienempiä ja isompia kalastusaluksia, ja iltaisin näkee rantatietä kävellessä useampia harrastelijaonkijoita. On siellä joku joskus napsinut ihmeellisen näköisellä koukkuviritelmällä jonkin sortin saksiniekkojakin.

A käy kalastamassa setiensä ja serkkujensa kanssa isolla veneellä (vai aluksella, miksi niitä nyt kutsutaankin). Olen useamman kerran seurannut heidän työskentelyään kun vene on köytetty satamalaituriin. Milloin he ompelevat verkkoja, milloin maalaavat venettä tai korjaavat moottoria. Joku päivä pääsen mukaan kalastamaan ja näkemään itse miten työ sujuu. A sanoi, että voin istua veneen pienessä keittiössä tai mennä seuraamaan tilannetta ohjauskoppiin. Ehhei, haluan olla siellä laskemassa ja nostamassa verkkoja, ja haluan kuulla vierestä kuinka yksi sedistä kuulemma alkaa aina huutamaan kovaan ääneen kun näkee kalojen uivan verkkoon. Reissun jälkeen haluan haista kalalle ja hielle ja olla täynnä kalansuomuja. En malttaisi odottaa milloin pääsen mukaan!

Kuten sanoin, lähes koko A:n äidin puolen suku on kalastajia. Kaikki pojat on kasvatettu onki tai verkko kädessä, isommat tekevät kalastusta työkseen ja pienemmät ovat muuten vain hengessä mukana. Suosikkini on hintelä pieni poika nimeltään C, joka juoksee aina joka paikkaan ja hymyilee ihanasti sisäänpäin kääntyneillä hampaillaan. Hän loikkii satamalaiturissa kiinni olevista veneistä näppärästi toisesta toiseen (kun itse könyän niihin kaikkeen kiinteään ja tukevaan tarrautuen), tuntee kalalajit ja haluaisi joka kerta veneen merelle lähtiessä olla mukana. Hän on kuitenkin vielä liian pieni ja nuori mukaan otettavaksi.

Kaikkea tätä pyörittää A:n mummo. Kutsumme häntä teräsmummoksi. Hän on käsittääkseni Italian vanhin nainen kalabisneksen pyörittäjä, enkä näe että hän luopuu tittelistään vielä vuosiin. Hänen olemuksensa on jämäkkä, askel vakaa ja ääni vahva. Kun hän sanoo jotain, kaikki kuuntelevat ja tottelevat. Ei uskalla olematta tekemättä toisin. Hänen ajatusmaailmansa on moderni, vaikkakin rahasta puhuttaessa kaikki on edelleen liiroina. Hän on kasvattanut yhdeksän lasta, asuu yksin, syö silloin kun huvittaa, nukkuu jos nukuttaa, ompelee verkkoja ja vahtii veneen miehistön toimia, hoitaa rahapolitiikan ja on saanut useamman miniänsä vihat päälleen komentelullaan. Minä kuitenkin pidän teräsmummosta, hänessä on jotakin josta ottaa oppia.

Kaikista mielenkiintoisinta on se, kun kalastajat kävelevät rantakadulla, haistelevat ilmaa ja tietävät tulevan sään ja merituulet. Tänään mennään merelle, huomenna ei. Huomenna on myrskyinen meri.

Yllätyksiä ja kylähulluutuksia

Täällä elämä on aina yhtä yllätystä. Suunnitelmia kun ei voi tehdä, sitä ei koskaan tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Olen tainnut jo aikasemminkin mainita, että aluksi suunnittelemattomuus ja niiden vähäistenkin suunnitelmien ainainen vaihtuminen/peruuntuminen ärsytti, mutta nyt olen tottunut tykkäämään tyylistä.

Muutama viikko sitten lähdettiin perjantai-iltana ulos kävelylle. Tarkoituksena oli kiertää kylän raitti, ihastella iltahämärään peittyvää merenlahtea ja palata sitten kotiin syömään. Kävelyllä tapasimme A:n serkkuja, jotka olivat menossa heidän tätinsä kukkakaupan avajaisiin. Mekin sitten päädyttiin sinne. Kauppa on keskustassa, ihanasti sisustettu ja täynnä mitä kauniimpia leikko- ja ruukkukukkia. Kiertelimme pienessä kaupassa ja tutkimme eri kukkalajeja ja niiden hintoja (silmään pisti hieno bonsaipuu, joka vielä joku päivä saa meiltä uuden kodin). Puoti alkoi pikkuhiljaa täyttyä ihmisistä, lähinnä A:n sukulaisista. Kaupan sivupihalla olevalle pöydälle alkoi ilmestyä syötävää ja juotavaa, pihan keskellä pylväässä olevat värivalot syttyivät ja taustalla soiva musiikki sai itsekunkin jalan heilumaan ja pyllyn keinumaan. Söimme, joimme, juttelimme ja nauroimme.

Vieraiksi avajaisiin tulivat kutsumattomina myös kaksi kylähullua. Heidät tapaa aina kaduilla norkoilemassa, toisella on monesti mukana myös kulkukoira. Nämä kaksi kaverusta ovat erottamaton parivaljakko, joilla on myös yhteinen bisnes. He päivystävät tupakka-automaattien läheisyydessä siinä toivossa, että a) joku antaisi heille pari kolikkoa b) joku unohtaisi ottaa vaihtorahat automaatista. Toinen kaveruksista pyörittää myös musiikkibisnestä. Hän laulaa lurauttaa laulun yhdestä kolikosta. Kukkakaupan avajaisissa hän lauloi sitä vasten, että sai syödä buffet pöydän antimia. Hänen kaverinsa keikuili koiran kanssa aidan takana ja jukeboksiksi nimetty laulelija antoi pizzanpalasia hänelle aidan yli. Kun lautanen oli tyhjä, jukeboksi rokkasi englanniksi lanteita heiluttaen, ja heittäen lopuksi komean 360 asteen pyörähdyksen päästäen samalla suustaan kummallisen ulvahduksen laulunsa loppuhuipennukseksi.

Tuona iltana ymmärsin taas paremmin tämän kylän elämää. Keskustaan kun menee, tuntuu kuin oleskelisi kaikkien yhteisessä olohuoneessa. Siellä on aina tuttuja, siellä on aina ihmisiä jotka haluavat jutella. Lisäksi kun sitä lähtee ulos ei ikinä tiedä mitä tuleman pitää.

Miten minä tänne päädyin?

Kerronpas nyt miten tämä tänne etelään muutto meni. Viime kevään tosiaan sahasin väliä Rooma-Calabria vähän sen väliä ja kulutin hyvän tukun rahaa Trenitalian palveluihin (sain rahoilleni kuitenkin vastinetta, junat olivat aina ajallaan eikä ongelmia ollut, niin moneen kertaan kun olen kuullutkin purnausta Italian junien toiminnasta). Jossain vaiheessa tuli sitten puheeksi, että mitäpä jos jätän Rooman ja muutan pysyvästi tänne etelään. Tuumailtiin ajatusta tovin, ennen kuin sitten tein päätöksen. Loppujen lopuksi Rooman asuntomme vuokrasopimus loppui, ja uuden asunnon metsästys olisi ollut edessä joka tapauksessa. Työni seuraavat minua missä sitten olenkin, joten mitä menetettävää? Riskejä on otettava, eteenpäin mentävä ja tehtävä välillä hullujakin juttuja. Niinpä pakkasin tavarani matkalaukkuihin, ja jurnuutimme ne kyydissä pikku Pandalla reilut 600 kilometriä Etelä-Italiaan, uuteen kotiini.

Aluksi asuimme A:n siskon luona maaseudulla kaukana kaikesta, lisäksi majailimme myös anoppilassa pikku kaupunkimme keskustassa. Enpä välittäisi paljoa muistella tuota aikaa, toisaalta nyt jälkeenpäin kaikelle voi jo alkaa pikkuhiljaa hymyilemään. Ristiriidoilta, riidoilta ja tunnelman kiristymisiltä ei vältytty (ja puhun nyt anopin ja meidän väleistä, ei minun ja A:n väleistä!). Toisaalta meille syntyi myös paljon yhteisiä naurunaiheita ja surkuhupaisaa huumoria asunnottomuudestamme. Nyt kaikkien (myös anopin) helpotukseksi asutamme omaa koloamme, jossa saamme olla niin kuin tykkäämme. Anoppila on (onneksi?) lähellä, kadun toisella puolella. Yksi ilta anoppi halusi muistuttaa olemassa olostaan antamalla meille valomerkkejä taskulampulla parvekkeelta. Onneksi häneltä ei puutu huumorintajua!

Oman asuntomme myötä tunnen enemmän kuuluvani tänne, juurruun taas uuteen maaperään. Kavereitakin olen jo saanut, sen lisäksi tuntuu että koko kylä tuntee minut, vaalean suomalaistytön. Kadulla kävellessä pitää olla valmis huutelemaan 'ciao' joka suuntaan. Minua tervehtivät henkilöt, joista ei ole harmainta aavistusta ketä he ovat, mutta ilmeisesti he tietävät minusta suunnilleen kaiken. Ihana pikkukaupungin kirous ja siunaus.

Olen aloittanut taas lenkkeilyn, aluksi yksin, sitten yhden kaverin kanssa ja eilen meitä oli jo kolme. Katsotaan yhtyykö joukkoomme ensi viikolla neljäskin! Näille on jostain syystä kummallinen ajatus se, että voi urheilla ja lenkkeillä. Olen saanut tämän harrastukseni myötä aikaan paljon ihmettelyä. Lisätään siis kuvaukseeni, että olen se 'hullu vaalea suomalaistyttö, joka lenkkeilee'.

PS. Kiitos anonyymille tekstin pelastajalle!

Sähläystä

Tänä aamuna keksin säätää blogini ulkoasun uuteen uskoon ja opetella kuvan liittämistä. Samalla näppärästi onnistuin poistamaan eilisen kirjoitukseni, jossa kerron muutostani tänne etelään. Lopetanpa säätämisen nyt siis tähän ennen kuin saan kaikki tekstit deletoitumaan!

Ohessa kuva nykyisestä kotikaupungistani Calabriassa.

Anteeksi, olen hengissä!

Ensiksi haluan pyytää anteeksi lukijoilta (ja myös itseltäni) etten ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtäkään riviä. En selittele käytöstäni millään, totean vain että olen ollut saamaton ja laiska. Nyt otan kuitenkin uuden asenteen blogipäivitykseen ja lupaan antaa kuulua itsestäni useammin!

Nykyään asun virallisesti Calabriassa. Jätin Rooman kesän aikana, ja siirryin aivan erilaisen elämäntavan piiriin. Mistähän sitä aloittaisi kuvailemaan tätä muutosta? Ensinnäkin elämä on erittäin paljon rauhallisempaa ja rennompaa. Liekö tuo johtunee siitä, että täällä ei juuri ole mitään tekemistäkään, joten aika tuntuu matelevan ja mitään suuria stressinaiheita ei ole. Vaihdoin miljoonakaupungin hälyn 10 000 asukkaan pikkukaupungin rauhaan. Palasin siis tietyssä mielessä juurilleni, olenhan viettänyt lapsuuteni Suomessa vastaavan kokoisessa kaupungissa.

Olen edelleen vielä opetteluvaiheessa elämän kanssa täällä. Muutos Roomasta Calabriaan on ollut yllättävän suuri, vaikka saman maan rajojen sisäpuolella ollaankin. Kieli ei ole vähäisempiä ongelmia, paikalliset kun tahtovat puhua italian sijaan mielummin omaa Calabrian murrettaan, joka on tyystin erilaista kuin puhdas italian kieli. Olen kuitenkin jo pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään puhetta ja omaankin puheeseen on eksynyt muutamia sanoja ja sanontoja.

Vaan enpä kyllä olisi ikinä uskonut reilu puolitoista vuotta sitten Roomaan tullessani, että tulen asumaan Calabriassa. Sen takia elämä onkin ihanaa!

Mietteitä maaseudun rauhasta

Italian kiertue senkus jatkuu. Viimeisen reilun kuukauden aikana olen matkustanut tuhansia kilometrejä ja sahannut Etelä- ja Pohjois-Italian väliä milloin minnekin. Vietin vajaan viikon Milanossa, kävin Genovassa (joka muuten on eri ihana kaupunki), Venetsiassa ja tällä hetkellä vietän aikaani Calabriassa, Etelä-Italiassa. Tuo edellisessä kirjoituksessani mainitsema "kevättä rinnassa" -tapaus on saanut elämän hieman muuttumaan. Tai oikeastaan aika paljonkin. Nykyään suurin osa ajastani kuluu täällä maaseudun rauhassa, kauniissa Calabriassa. Herään kukonlauluun (tosin siihen herään Roomassakin, uskokaa tai älkää mutta naapurillamme on kukko, ja asumme sentään Rooman keskustassa...), nautin auringosta ja meren suolaisesta tuoksusta, vuorimaisemista ja hyvästä ruuasta. Elämä on rentoa ja ihanaa!

Olen asustanut Italian maata nyt vuoden ja neljä kuukautta. Kielitaidossani koen edelleen olevan paljonkin parannettavaa, tosin italialaiset ystäväni sanovat että kehitystä tapahtuu koko ajan. Itse en sitä aina huomaa. Olen tottunut syömään lounasta kahdelta ja illallista yhdeksältä, en näe siinä enää mitään outoa että kahvi juodaan yleensä seisten ja baaritiskiin nojaillen, televisio-ohjelmista olen valikoinut suosikkini (jos se on mitenkään mahdollista ottaen huomioon Italian tv:n laatutason), tunnistan italialaisia julkisuuden henkilöitä, en enää ahdistu siitä että aikatauluja tai suunnitelmia ei tunneta tässä maassa, tai että nekin vähäiset suunnitelmat ja aikataulut joita tehdään muuttuvat ihan varmasti. Pieniä asioita, mutta nämä ovat niitä juttuja jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Kaikkeen sitä tottuu, jopa elämään Italiassa.