Enää en edes kehtaa selitellä pitkäaikaista hiljaisuutta kirjoittamisen suhteen, totean vain että laiskuus senkun kasvaa.. Päivät jatkaa edelleen juoksemistaan ja tuntuu, että viikot valuu liian nopeasti ohi. Haluan takaisin sellaisen olon, että tunti tuntuu kuukaudelle ja päivä ikuisuudelle!
Laiskuuteni kärjistyi eilen ja piikitteli minua voimalla. Kämppikseni osallistui Rooman maratonille ja olin totta kai kannustamassa häntä. Vaeltelin lämpöisessä auringonpaisteessa Via del Corsolla, katselin ohi juoksevia (hulluja?) ihmisiä ja aika ajoin vilkuilin kauppojen näyteikkunoita unohtaakseni oman onnettoman huonon kuntoni. Kävelin päivän aikana muutamia kilometrejä (kadut olivat suljettuina juoksijoille, joten paikasta toiseen siirtyminen vaati hieman kiertelyä ja suunnittelua) ja jalkaparkani olivat aivan kipeinä. Kun loppujen lopuksi istuin iltapäivällä Via dei Fori Imperialin varrella, Colosseumin varjossa, maalilinjan tuntumassa odottelemassa kämppistä, tunsin oloni mitä kurjemmaksi. Selkä kyyryssä, nenä vielä hieman flunssaa vuotaen katselin kaikkia niitä reippaita ihmisiä, jotka juuri olivat juosseet 42 kilometriä porottavassa auringonpaisteessa. Minun pitää alkaa kuntoilemaan! Etenkin kun olen lähdössä kuukauden päästä vaeltamaan Espanjaan. Hih, tästä en olekaan vielä kertonut! Saa nauraa. Ja sääliä. Tulen ehkä kuolemaan sille reissulle...
Jos teen julkisen lupauksen, että päivitän blogia taas tämän viikon keskiviikkona 25.3., en voi olla sitä tekemättä. Saatte muutoin tulla ja heitellä pikkukivillä. Ciao, a presto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti