sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Vuodatus

Viimeksi kirjoitin kolme viikkoa sitten, mitä voidaan pitää lähes anteeksi antamattoman pitkänä taukona. Energiatasoni ja mielialani ovat laskeneet tuosta kolmen viikon takaisesta hehkutuksesta roimasti, ajoittain jopa miinuksen puolelle. Aloitan nyt jostakin kohtaa, katsotaan miten tämä kerä tästä aukeaa.

Päätös tänne jäämisestä oli iloinen asia, mutta se on aiheuttanut melkoista stressiä ja pohdiskelun aiheita. Selvitin ensin itseksin paperiasioita, joita minun tulisi hoitaa kuulemma ah niin ihanan Italian valtion byrokratiakoneiston kanssa, ja ahdistuin. Aikani pähkäiltyäni marssin Suomen suurlähetystöön ja sain neuvon: "Älä täytä ainuttakaan lappua, jatka samaan malliin kuin tähänkin asti. Mitä vähemmän olet tekemisissä viranomaisten kanssa, sen helpompaa elämä on." Kiitos, helpompaa elämää minä juuri nyt tarvitsenkin!

Kämppikseni lähtee kesäksi Yhdysvaltoihin ja palaa takaisin syksyllä. Ehkä. Asuntoomme muuttaa uusi asukki, mutta sitä ennen asustelen täällä hetken yksinäni. Hyvä suomalainen ystäväni ja tärkeä osanen tukiverkostoani muutti takaisin Suomeen viime viikolla. Ilmassa on luopumisen ja lähdön tunnelmaa, yksinjäämisen hirvittävää pelkoa. Lisäksi minulla on sydänsuruja, stressaan raha-asioita, olen alakuloinen ja paniikissa. Mitä hemmettiä minä täällä teen? Viime viikolla heräsin eräänä aamuna, avasin tietokoneen ja katsoin samalle päivälle lentoa Suomeen. Olisin päässyt Helsinkiin yölennolla 150 eurolla. En kuitenkaan ostanut lippua. En pakene pahaa oloa, kestän tämän ja kasvan. Sitä paitsi Suomen reissu kuuluu kesälomasuunnitelmiini, Suomeen lähteminen nyt ei ratkaise yhtäkään ongelmaani.

Vastalauseena kaikelle tälle ikävyydelle, ahdistukselle, yksinäisyydelle, hätäpaniikille ja ajoittain hyperventilaatiota muistuttaville kohtauksille tein itselleni selviytymisstrategian (joka tosin ei ainakaan vielä ole tehonnut toivotulla tavalla). Kirjoitin ongelmani ja huoleni pienille lapuille (niitä oli aika monta..) ja kasasin laput yhteen pinoon. Otin ison paperin, nostin pikkulappukasasta yhden ongelman kerrallaan, ja kirjoitin isolle paperille ratkaisun, mitä teen huolen selvittämiseksi. Otsikoksi kirjoitin: "Minulla ei ole enää ongelmia, vaan nämä ratkaisut". Ja kun lista oli valmis otin pikkulaput ja revin ne nautiskellen roskakoriin. Varmuuden vuoksi kiikutin roskapussin samantien ulos. Sinne menivät!

Huomenna menen siis käymään kielikoulullani ja ilmottaudun italian jatkokurssille. Joudun vararikkoon, mutta se on pieni hinta maksettavaksi omasta mielenterveydestäni. Huomenna käyn kysymässä myös lähimmältä kuntosalilta mitä maksaa kuukauden jumppailut. Sovin kämppikseni ja muutaman tutun kanssa heinäkuussa tehtävästä matkailuautoreissusta (kohteena Italia, Ranska, Kroatia... vielä ei voi tietää, italialaisten kanssa kun on vain yksinkertaisesti mahdotonta tehdä mitään tarkkoja suunnitelmia).

Aloitan näillä toimenpiteillä ja katson mitä tästä tulee. Päivä kerrallaan.

maanantai 11. toukokuuta 2009

Olisikohan se jo kesä?

Elämä hymyilee ja aurinko lämmittää! Espanjan kävelyreissu oli rankka mutta se antoi myös huimasti energiaa. Viime viikko töissä sujui tehokkaasti, sama draivi näyttäisi jatkuvan edelleen. Vaellusreissulla vahvistuneiden tulevaisuuden suunnitelmieni innoittamana uskaltauduin kysymään esimieheltäni mitä he Suomessa tuumaavat, jos tätä etätyösopimustani jatkettaisiin vielä kesäkuun jälkeen. Alunperinhän minun olisi ollut tarkoitus palata Suomeen heinäkuussa. Sain työpaikaltani myöntävän vastauksen, joten elämäni Italiassa jatkuu ainakin tämän vuoden loppuun asti. Olen enemmän kuin onnellinen, mutta samalla sain kehitettyä itselleni myös hieman stressiä. Tänne jäämiseni aiheuttaa tiettyjä järjestelyjä, joita minun pitää hoitaa sekä Suomessa ja täällä Italiassa, mutta nehän on sitten vain hoidettava!

Tällä viikolla aion joku iltapäivä suunnata rannalle hankkimaan itselleni rusketusraitoja. Kohtuudella ja varovaisuudella tietenkin, aurinkorasvaa missään nimessä unohtamatta.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Pyhiinvaellukselta kotiin

Hola! Olen palannut takaisin pyhiinvaellusreissun jälkeiseen maanpäälliseen elämään. Vaikka lupasinkin että päivitän kuulumiset välittömästi palattuani, otin sanani takaisin ja tuumasin että pesenkin ensin pyykkiä pari päivää. Voin kuulkaas kertoa, että viikon vaelluksella saa aikaan melkoisen hikisiä vaatteita!

Reissu oli aivan järjettömän mukava ja mahtava! Kävelimme yhteensä 140 km kuuden päivän aikana, pitkin valtavan kaunista Pohjois-Espanjan maaseutua. Reitti kulki halki peltojen, metsien, maatilojen, kaupunkien ja kylien. Jalat kestivät odotettua paremmin, vaikka jokaisen päivän lopulla ne viimeiset kilometrit tuottivatkin tuskaa. Aamuisin ei kuitenkaan ollut koskaan paha lähteä jatkamaan matkaa. Ja nyt ei tunnu ollenkaan sille, että sitä olisi kävellyt koko viime viikon. Itse asiassa ajattelin huomenna jatkaa juoksutreenejäni!

Vaikka vaellus Santiago de Compostelaan onkin uskonnollissävytteinen juttu, niin en itse ottanut sitä sellaisena. Enkä muuten kokenut valaistusta enkä muitakaan ihmeitä, näin jälkeenpäin sitä vaan kummastelee että tulipahan taas ylitettyä itsensä. Suosittelen tuota vaellusta ja kehoitan lähtemään matkaan, olivat syyt lähtöön sitten mitkä tahansa.

Vettähän siellä tuli ja oli kylmä, kurkku karheana ja nokka vuotaen meni muutama päivä. Uutiset Meksikon viruksestakin saivat olon mietteliääksi. Vietin koko lauantaipäivän Madridin lentokentällä odotellen lentoa Roomaan, ja väistelin meksikaanien näköisiä ja sairaita ihmisiä. Tyypit kulkivat maskit kasvoilla ja vilkuilivat epäluuloisesti toisiaan. Vielä ei ainakaan ole mitään oireita, ja sitä paitsi ehkä panikoin ihan suotta.

Kävellessä mieli tyhjeni, mutta samalla sain uusia ajatuksia ja varmuutta elämäni suunnasta ja tulevaisuudesta. Kirjoittelin iltaisin näitä ajatuksia ylös, yksi muistikirja täyttyi lähes kokonaan tuon viikon aikana.

Tärkein reissussa oppimani asia on se, että perille pääsee sinne minne haluaa, kun ottaa askelia oikeaan suuntaan ja antaa vaan mennä eteenpäin tuskasta, kivusta ja väsymyksestä huolimatta. Rohkeutta kaikille teille, omille poluillenne!